Olen ollut kotona reilun viikon, mutta koneen ääressä en ole juurikaan jaksanut olla. (Ja silloin kun olisin jaksanut, on Vuodatus takkuillut). Enkä oikein edes tiedä, mistä päästä aloittaisin kertomaan.

No, aloitetaan nyt vaikka takapäästä. Minulla on J-pussi! Eli selvisin ilman kammoamaani avannetta. Tästä iloitsen harva se päivä. Tosin opettelemista tämänkin kanssa elämisessä on, mutta alamme päästä samalle aaltopituudelle. Alussa tuntui jokaisella vessareissulla, että taju lähtee. Ja niitä reissuja oli toistakymmentä vuorokaudessa. Nyt homma on kaikinpuolin rauhoittunut, vessaan ei ole kiire, siellä ei tarvitse ravata vähän väliä eikä ulostaminen enää satu. Juhlaa.

Sairaalassa meni 12 päivää. Aikaisemminkin minua olisi potkittu kotiin, mutta halusin vielä kerätä pari päivää voimia. Lapset eivät päässeet katsomaan minua sairaalaan kertaakaan, koska olivat lähes koko ajan vuorotellen ja yhtä aikaa nuhakuumeessa. Ikävä oli siis kova.

Lapsille minun poissaoloni oli aika rankka kokemus, olenhan ollut tähän saakka kotiäitinä jatkuvasti heidän käytettävissään. Myös leikkaus itsessään mietityttää heitä kovasti. Toinen totesi yhtenä päivänä iltapalalla, että isona hän on sitten poika eikä mene koskaan leikkaukseen. Toinen taas tuo vähän väliä nukkejaan ja pehmolelujaan kyselemään minulta: "Missä se viiva on? Kuka leikkasi sulle sairaalassa viivan?"