Tärkein tukijani sairastamisessa on mieheni. Hän on tiennyt ensitapaamisestamme lähtien, että minulla on tämä sairaus. Tavatessamme minulla oli menossa vahva "koliittipotilaat kaapista ulos"-kausi. Nappailin bileissä iltalääkkeitäni siiderin kera, ja kysyvät ilmeet kaipasivat selityksiä. Miehen reaktio oli lähinnä "aijaa".

Matkan varrella hänelle on kyllä valjennut, ettei homma ole ihan vain "aijaa". Hän on nähnyt monta akuuttivaihetta. Hän on jaksanut masennuskausieni läpi. Hän on istunut iltatolkulla sairaalasängyn vieressä pidellen tippaletkun rei'ittämää kättäni. Hän on ollut mukana tähystyksessä, kun en raskausaikana halunnut esilääkitystä. Hän on auttanut peräruiskeiden laittamisessa, kun käsivoimani eivät riittäneet truutan puristamiseen. Hän on jaksanut selittää äidilleen useasti, miksi en aina jaksa lähteä vierailulle tai miksi en syö juuri mitään. Hän on pitänyt minusta tiukasti kiinni silloin, kun olen pelännyt hajoavani palasiksi.

Aikamoinen rakkaustesti. Kaikesta tästä huolimatta hänkin tahtoi. Ja tahtoo kai vieläkin.

Arvatkaapa, ketä menen nyt pussailemaan?