Toinen tärkeä tukijani on oma äitini. Sairastuessani asuin vielä
kotona, joten äiti oli se, joka minut passitti tutkimuksiin oireiden
vain pahetessa.
Välillä äidin huolehtiminen on tuntunut jopa liialliselta.
Opiskeluaikanani äiti kysyi aina soittaessaan ensimmäiseksi: "miten sun
vatsa jaksaa?" Lopulta hermostuin ja kielsin häntä kyselemästä,
kertoisin kyllä sitten, jos jotain kerrottavaa olisi. Tahdoin olla
äidilleni tytär, en sairaus.
Äiti on tukenut paljon ihan konkreettisesti: lähettänyt rahaa
lääkkeisiin ja sairaalalaskuihin; käynyt siivoamassa ja laittamassa
ruokaa; hoitanut lasta, kun olen ollut voimaton tai lääkärissä; pitänyt
kädestä kiinni, kun on pelottanut; kuunnellut epätoivoisia
purkauksiani, kun kaikki kaatuu päälle.
Äidille sairastamiseni on ollut välillä todella rankkaa. Tiedän, että
hän syyllistää itseään tästä(kin). Varsinkin kun sisarellanikin oli
tuossa takavuosina todella vaikeita aikoja elämässään, äiti kärsi
kovasti. Silloin hän kysyi monesti, oliko meillä onnellinen lapsuus tai
onko hän tehnyt jotain pahasti väärin, kun meidän elämämme on tällaista.
Tahdon antaa äidilleni synninpäästön: mitään et olisi voinut tehdä
paremmin. Jos ei olisi tullut näitä, olisi tullut jotain muuta. Kyllä
me selvitään, olethan sinä tukemassa meitä.
maanantai, 12. syyskuu 2005
Kommentit