Toinen tärkeä tukijani on oma äitini. Sairastuessani asuin vielä kotona, joten äiti oli se, joka minut passitti tutkimuksiin oireiden vain pahetessa.

Välillä äidin huolehtiminen on tuntunut jopa liialliselta. Opiskeluaikanani äiti kysyi aina soittaessaan ensimmäiseksi: "miten sun vatsa jaksaa?" Lopulta hermostuin ja kielsin häntä kyselemästä, kertoisin kyllä sitten, jos jotain kerrottavaa olisi. Tahdoin olla äidilleni tytär, en sairaus.

Äiti on tukenut paljon ihan konkreettisesti: lähettänyt rahaa lääkkeisiin ja sairaalalaskuihin; käynyt siivoamassa ja laittamassa ruokaa; hoitanut lasta, kun olen ollut voimaton tai lääkärissä; pitänyt kädestä kiinni, kun on pelottanut; kuunnellut epätoivoisia purkauksiani, kun kaikki kaatuu päälle.

Äidille sairastamiseni on ollut välillä todella rankkaa. Tiedän, että hän syyllistää itseään tästä(kin). Varsinkin kun sisarellanikin oli tuossa takavuosina todella vaikeita aikoja elämässään, äiti kärsi kovasti. Silloin hän kysyi monesti, oliko meillä onnellinen lapsuus tai onko hän tehnyt jotain pahasti väärin, kun meidän elämämme on tällaista.

Tahdon antaa äidilleni synninpäästön: mitään et olisi voinut tehdä paremmin. Jos ei olisi tullut näitä, olisi tullut jotain muuta. Kyllä me selvitään, olethan sinä tukemassa meitä.