Pitää muuten ihan uskomatonta lurinaa ja murinaa tuo uudelleenjärjestelty suolisto. Jostain syystä äänet ovat voimakkaimmillaan iltaisin sohvaperunoidessa. Mies oli aluksi hyvin vaivautunut, nyt se vain naureskelee, kun en onnistu pitämään mölyjä mahassani.
Piereskely on taiteenlaji. Välillä pierettää ihan vietävästi, mutta ei uskalla päästää, kun pelkää/tietää, että sieltä tulee liejut mukana. Tosin nyttemmin olen oppinut jo jonkinverran tunnistamaan, milloin on tulossa pelkkää ilmaa, mutta ylläreitäkin sattuu. Hajusta en tällä kertaa sano mitään...
Vessassa käydessäkin syntyy eksoottisia ääniä. Lähes aina tulee grande finale, uskomaton lopputörähdys. Vähän jänskittää jo etukäteen, miten noiden äänien kanssa käy yleisissä vessoissa. Toisaalta, jos vessaääneni häiritsevät kanssavessailijoita, niin onko se minun vai heidän häpeänsä? Mutta taas, se haju...
Muuten menee ihan kivasti. Olen onnistunut vähentämään särkylääkkeitä pariin tabuun päivässä. Haavaa särkee vielä toisinaan, mutta kipu ei enää vedä kaksinkerroin. Persreiän jomotus sen sijaan on kiusallista, se tekee lähes toimintakyvyttömäksi.
keskiviikko, 29. maaliskuu 2006
konsertti
maanantai, 27. maaliskuu 2006
ilmottaudun
Olen ollut kotona reilun viikon, mutta koneen ääressä en ole juurikaan jaksanut olla. (Ja silloin kun olisin jaksanut, on Vuodatus takkuillut). Enkä oikein edes tiedä, mistä päästä aloittaisin kertomaan.
No, aloitetaan nyt vaikka takapäästä. Minulla on J-pussi! Eli selvisin ilman kammoamaani avannetta. Tästä iloitsen harva se päivä. Tosin opettelemista tämänkin kanssa elämisessä on, mutta alamme päästä samalle aaltopituudelle. Alussa tuntui jokaisella vessareissulla, että taju lähtee. Ja niitä reissuja oli toistakymmentä vuorokaudessa. Nyt homma on kaikinpuolin rauhoittunut, vessaan ei ole kiire, siellä ei tarvitse ravata vähän väliä eikä ulostaminen enää satu. Juhlaa.
Sairaalassa meni 12 päivää. Aikaisemminkin minua olisi potkittu kotiin, mutta halusin vielä kerätä pari päivää voimia. Lapset eivät päässeet katsomaan minua sairaalaan kertaakaan, koska olivat lähes koko ajan vuorotellen ja yhtä aikaa nuhakuumeessa. Ikävä oli siis kova.
Lapsille minun poissaoloni oli aika rankka kokemus, olenhan ollut tähän saakka kotiäitinä jatkuvasti heidän käytettävissään. Myös leikkaus itsessään mietityttää heitä kovasti. Toinen totesi yhtenä päivänä iltapalalla, että isona hän on sitten poika eikä mene koskaan leikkaukseen. Toinen taas tuo vähän väliä nukkejaan ja pehmolelujaan kyselemään minulta: "Missä se viiva on? Kuka leikkasi sulle sairaalassa viivan?"
No, aloitetaan nyt vaikka takapäästä. Minulla on J-pussi! Eli selvisin ilman kammoamaani avannetta. Tästä iloitsen harva se päivä. Tosin opettelemista tämänkin kanssa elämisessä on, mutta alamme päästä samalle aaltopituudelle. Alussa tuntui jokaisella vessareissulla, että taju lähtee. Ja niitä reissuja oli toistakymmentä vuorokaudessa. Nyt homma on kaikinpuolin rauhoittunut, vessaan ei ole kiire, siellä ei tarvitse ravata vähän väliä eikä ulostaminen enää satu. Juhlaa.
Sairaalassa meni 12 päivää. Aikaisemminkin minua olisi potkittu kotiin, mutta halusin vielä kerätä pari päivää voimia. Lapset eivät päässeet katsomaan minua sairaalaan kertaakaan, koska olivat lähes koko ajan vuorotellen ja yhtä aikaa nuhakuumeessa. Ikävä oli siis kova.
Lapsille minun poissaoloni oli aika rankka kokemus, olenhan ollut tähän saakka kotiäitinä jatkuvasti heidän käytettävissään. Myös leikkaus itsessään mietityttää heitä kovasti. Toinen totesi yhtenä päivänä iltapalalla, että isona hän on sitten poika eikä mene koskaan leikkaukseen. Toinen taas tuo vähän väliä nukkejaan ja pehmolelujaan kyselemään minulta: "Missä se viiva on? Kuka leikkasi sulle sairaalassa viivan?"
sunnuntai, 5. maaliskuu 2006
Ohhoh
Olin jossain kohtaa ymmärtänyt aikataulut väärin. Sen sijaan, että menisin maanantaina sairaalaan ja keskiviikkona leikkaukseen, menenkin sairaalaan jo tänään ja leikkuriin pääsen/joudun jo huomenna.
Perjantaina olin tosiaan esikäynnillä, ja siellä tämä aikataulu valkeni mulle kunnolla. Tapasin fysioterapeutin, joka uhkasi kiskoa mut jaloilleni jo tiistaina, vaikka multa katkotaan suunnilleen jokainen vatsalihas (joita siis ei ole); hoitajan, jolle kerroin, että pelottaa niin perkeleesti, ja joka haki paikalle osastonhoitajan, joka taas kysyi, haluanko, että leikkausta siirretään (miksi ihmeessä, kun se on edessä joka tapauksessa ja nämä pelot ei varmasti ainakaan pienene ajan myötä); kirurgin, joka katseli minua sillä silmällä ja sanoi, että ulkoisesti näyttäisi siltä, että selvitään ilman avannetta, mutta että lopullisesti se selviää vasta leikkauspöydällä sekä anestesialääkärin, jonka kanssa tulimme siihen tulokseen, että epiduraalin sijaan saan kipupumpun, koska suoneen annosteltava kipulääke pistää vähän päätäkin suloisesti sekaisin ja voi siten lievittää sairaala-angstia ja joka kirjoitti papereihini, että maanantaiaamuna mulle pitää antaa norsunannos diapamia, jotta suostun lähtemään leikkaussaliin...
Maanantaina puoliltapäivin (olen ohjelmoitu toiseksi leikkaussaliin) saapi siis lähettää voimahaleja, rukouksia tai vaikka voodoo-säteitä, kukin vakaumuksensa mukaan. Leikkaus kestää noin kolme tuntia.
Palaan asiaan, kunhan pääsen kotiin. Nettiyhteyttä ei osastolla kuulemma ole, palomuurien takia ei pääse oikeastaan kuin intranettiin.
Perjantaina olin tosiaan esikäynnillä, ja siellä tämä aikataulu valkeni mulle kunnolla. Tapasin fysioterapeutin, joka uhkasi kiskoa mut jaloilleni jo tiistaina, vaikka multa katkotaan suunnilleen jokainen vatsalihas (joita siis ei ole); hoitajan, jolle kerroin, että pelottaa niin perkeleesti, ja joka haki paikalle osastonhoitajan, joka taas kysyi, haluanko, että leikkausta siirretään (miksi ihmeessä, kun se on edessä joka tapauksessa ja nämä pelot ei varmasti ainakaan pienene ajan myötä); kirurgin, joka katseli minua sillä silmällä ja sanoi, että ulkoisesti näyttäisi siltä, että selvitään ilman avannetta, mutta että lopullisesti se selviää vasta leikkauspöydällä sekä anestesialääkärin, jonka kanssa tulimme siihen tulokseen, että epiduraalin sijaan saan kipupumpun, koska suoneen annosteltava kipulääke pistää vähän päätäkin suloisesti sekaisin ja voi siten lievittää sairaala-angstia ja joka kirjoitti papereihini, että maanantaiaamuna mulle pitää antaa norsunannos diapamia, jotta suostun lähtemään leikkaussaliin...
Maanantaina puoliltapäivin (olen ohjelmoitu toiseksi leikkaussaliin) saapi siis lähettää voimahaleja, rukouksia tai vaikka voodoo-säteitä, kukin vakaumuksensa mukaan. Leikkaus kestää noin kolme tuntia.
Palaan asiaan, kunhan pääsen kotiin. Nettiyhteyttä ei osastolla kuulemma ole, palomuurien takia ei pääse oikeastaan kuin intranettiin.
torstai, 2. maaliskuu 2006
Pelottavaa
Kirjoitin jotain ajatuksiani ylös huomista esikäyntiä varten.
- Minua pelottaa leikkauksen lopputulos. Lähinnä kammottaa ajatus avanteesta, vaikka se kuinka väliaikainen olisikin. Olen hankkinut avanteesta ja sen hoidosta paljon tietoa, ja järjen tasolla ajatellen ymmärrän, ettei se olisi maailmanloppu. Jos annan tunteilleni vallan, en todellakaan ole valmis elämään avanteen kanssa. Olen monta kertaa ollut oksentaa jo pelkästä ajatuksesta, puhumattakaan siitä, että joutuisin oikeasti sellaista ihollani katsomaan ja käsittelemään. Minulla on aina ollut jonkinverran ongelmallinen suhde omaan kroppaani. Sinut kroppani kanssa olen ollut oikeastaan vain raskausaikoina. Nyt tuntuu pahalta, että tähän lisättäisiin vielä jotain niin ällöttävää kuin avanne minusta tuntuu olevan.
Minua pelottaa sairaalaan joutuminen. Olen ollut sairaalassa sekä colitikseni takia että synnyttämässä. Oli syy mikä tahansa, noin kolmantena sairaalassaolopäivänä minua alkaa ahdistaa. Tunnen olevani eristettynä maailmasta, vankilassa. Minua ahdistaa huoneen jakaminen toisten potilaiden kanssa, yleinen yksityisyyden puute, ulkopuolelta saneltu päivärytmi, sairaalan haju ja valot, ulkoilun puute. Tahtoisin mahdollisimman pian kotiin omien ihmisteni ja tavaroideni ympäröimäksi, mutta ymmärrän, että sairaalassa on tärkeää olla niin kauan, että toipuminen on lähtenyt kunnolla käyntiin. Toivon kuitenkin, että tämä ahdistukseni otetaan huomioon ja sitä yritettäisiin ymmärtää.
Minua pelottaa kaikenlainen pistäminen ja ylipäänsä toimenpiteet. En halua tietää pistämishetkeä enkä katsoa sinne päinkään. Verikokeiden ottaminen saattaa olla veret seisauttava kokemus, kirjaimellisesti. Eli vaikka neula olisi suonessa, verta ei välttämättä tule minuuttiin, jopa pidempäänkään aikaan. Suonta voi joutua ”lypsämään” kädellä. Pistämistä isompia toimenpiteitä en uskalla edes ajatella etukäteen. Toivon, että kanssani oltaisiin kärsivällisiä. Tahdon tietää mielelläni etukäteen, mitä minulle ollaan tekemässä, mutta en tahdo nähdä välineitä (esim. katetri, epiduraali tms) tai saada toimenpiteistä liian tarkkoja kuvauksia.
Minua pelottaa itsemääräämisoikeuden menetys. Olen kontrollifriikki, erityisesti tahdon määrätä omista asioistani. Minua hirvittää ajatus siitä, että sairaalassa minun on tehtävä asioita, joita en välttämättä halua, tavalla, jolla en välttämättä halua. Minua pelottaa myös kroppani hallinnan menetys.
Peloissani alan ulista ja uikuttaa. En tahdo, että minua silloin komennetaan olemaan hiljaa, koska äänenkäyttö auttaa ajatusteni keskittämistä pois pelottavasta asiasta. Saatan myös laukoa peloissani mitä ikävämpiä sanoja, mutta toivon, ettei kukaan pahoittaisi niistä mieltään. Ymmärrän, että hoitohenkilökunta tekee kaikkensa minun hyväkseni, mutta peloissani ja avuttomana tartun sanan miekkaan. Pyydän varmuuden vuoksi jo tässä etukäteen anteeksi.
Minulla on nyt jo ikävä jälkikasvuani. Minua surettaa, ettemme tapaa pitkään aikaan. En nimittäin tahdo jälkikasvua luokseni silloin, kun olen miljoonissa letkuissa. Etenkin ”poistoletkut” ovat mielestäni sopimatonta nähtävää lapsille.
Piilotan helposti ahdistukseni ja pelkoni pirteän ulkokuoren taakse. Niin syvälle on jäänyt koulukiusattuna kuulemani ”älä näytä niille, että sinuun sattuu”. Eli vaikka olisin päällisin puolin pirteä, saatan yksin jäädessäni saada todella pahoja ahdistuskohtauksia. Minun on todella vaikea kertoa, milloin minun on paha olla.
Fyysistä kipua en vielä tässä vaiheessa pelkää, koska uskon saavani siihen riittävästi lääkitystä. Pelkään enemmän henkistä tuskaa ja itsekontrollini pettämistä tavalla tai toisella.
torstai, 2. maaliskuu 2006
Viikko vielä
Viikon päästä olen paksusuoleton. Viime aikoina on tullut hyvin omituisia juttuja mieleen. Esimerkiksi:
- Paljonko paksusuoli painaa? Eli voiko leikkauksen varaan laskea muutaman ylimääräisen kilon kadottamisen?
- Lakanat pitää vaihtaa kotona juuri ennen lähtöä, mies ei kuitenkaan huomioi sellaisia asioita poissaollessani.
- Jos minulle käy huonosti, mies ei saa jäädä yksin. Jälkikasvu tarvitsee uuden äidin.
- Tiettyjä tv-ohjelmia pitää saada sairaalareissun ajalta talteen, etten putoa kärryiltä lempisarjoissa.
- Onko turhamaista, jos leikkaukseen valmistautuessa tärkeysjärjestyksen kärkeen kiilaavat epilointi ja manikyyri?
- Edelleen pelottaa enemmän kuin uskallan itselleni myöntää. Verhoan sen kliiniseen faktapuheeseen sekä typerään huumoriin.
