Hetken päästä parkkeeraan itseni sohvaan illan elokuvan ääreen ja aloitan jokasunnuntaisen harrastukseni: tulevan viikon lääkkeiden annostelun dosettiin. En ole vuosikausiin pysynyt kärryillä siitä, mitä lääkkeitä milloinkin pitää ottaa, joten koen helpommaksi käyttää "mummomallia". Nyt riittää, että laskeskelen kerran viikossa lähes sata pilleriä omiin kolosiinsa. Siitä sitten huitaisen kulloisenkin satsin kitusiini.

Lääkkeiden ottamiseenkin tottuu. Ennen diagnoosia ja pillerikierteeseen joutumista en osannut niellä tabletteja. Särkylääkkeetkin otin mieluiten veteen liukenevassa muodossa. Satunnaiset lääkekuurit olivat yhtä kakomista. E-pillereitä opettelin ottamaan noin tuopillisella vettä.

Nyt nappaan kourallisen pillereitä suuhuni, ja kulautan sen verran vettä, että saan nielaistua.

Ainoa poikkeus on kortisonitabletit: ne eivät saa joutua kosketuksiin kielen kanssa, muuten maistuu koko päivän suussa harvinaisen pahalle. Ne sujautan kielen alle pari pilleriä kerralla, ja otan kunnon satsin mahdollisimman vahvaa mehua päälle.