En ole ollut sairaalassa, mutta en myöskään voi yhtään sen paremin kuin viimeksi kirjoittaessani. Oikeastaan jopa huonommin.

Huomenna olisi tapaaminen lääkärini kanssa. Viimeksi käydessäni ja tässä välissä puhelimessakin olemme suunnitelleet, että tällä tapaamisellamme pohtisimme tosissamme, miten sairauttani jatkossa hoidetaan.

Vaihtoehdot ovat lähinnä leikkaus, Adacolumn tai Remicade. Kaikissa vaihtoehdoissa on hyvät ja huonot puolensa. Jotenkin juuri nyt häilyvät mielessä vain neulat, veitset, komplikaatiot ja haittavaikutukset.

Mies vastustaa leikkausta, mutta ymmärtää kyllästymiseni sairauden jatkuvasti toistuviin pahenemisvaiheisiin. Eiväthän nämä helppoja hänellekään ole, raukkaparka sijaiskärsijä.

Noissa muissa vaihtoehdoissa minua ehkä epäilyttää eniten se, että ne vain lievittävät oireita, eivät paranna sairautta kokonaan. Toisaalta leikkauskaan ei välttämättä lopeta kärsimyksiäni: J-pussi voi tulehtua, ja suoliston ulkopuoliset oireet saattavat jäädä ja jopa pahentua. Niitä minulla ei kyllä juurikaan ole ollut, niveletkin oireilevat pääasiassa vain kortisonikuurien aikana.

En tiedä. Onneksi hoitava lääkärini on fiksu kaveri. Viimeistään hän voitti luottamukseni todetessaan suunnilleen näin: "Voin lukea vaikka kuinka paljon tästä sairaudesta, mutta koskaan en voi tietää, miltä tuntuu sairastaa sitä". Pointsit kotiin. Tämän lääkärin kanssa tuntuu siltä, että päätämme hoidostani yhdessä, enkä ole vain hoidon kohde ilman päätösvaltaa omista asioistani.

Mutta lääkkeiden nappailun olen lopen kyllästynyt, kun ei niillä tunnu olevan tehoa suuntaan eikä toiseen.