En ole ollut sairaalassa, mutta en myöskään voi yhtään sen paremin kuin viimeksi kirjoittaessani. Oikeastaan jopa huonommin.
Huomenna olisi tapaaminen lääkärini kanssa. Viimeksi käydessäni ja
tässä välissä puhelimessakin olemme suunnitelleet, että tällä
tapaamisellamme pohtisimme tosissamme, miten sairauttani jatkossa
hoidetaan.
Vaihtoehdot ovat lähinnä leikkaus, Adacolumn tai Remicade.
Kaikissa vaihtoehdoissa on hyvät ja huonot puolensa. Jotenkin juuri nyt
häilyvät mielessä vain neulat, veitset, komplikaatiot ja
haittavaikutukset.
Mies vastustaa leikkausta, mutta ymmärtää kyllästymiseni sairauden
jatkuvasti toistuviin pahenemisvaiheisiin. Eiväthän nämä helppoja
hänellekään ole, raukkaparka sijaiskärsijä.
Noissa muissa vaihtoehdoissa minua ehkä epäilyttää eniten se, että ne vain lievittävät
oireita, eivät paranna sairautta kokonaan. Toisaalta leikkauskaan ei
välttämättä lopeta kärsimyksiäni: J-pussi voi tulehtua, ja suoliston
ulkopuoliset oireet saattavat jäädä ja jopa pahentua. Niitä minulla ei
kyllä juurikaan ole ollut, niveletkin oireilevat pääasiassa vain
kortisonikuurien aikana.
En tiedä. Onneksi hoitava lääkärini on fiksu kaveri. Viimeistään hän
voitti luottamukseni todetessaan suunnilleen näin: "Voin lukea vaikka
kuinka paljon tästä sairaudesta, mutta koskaan en voi tietää, miltä
tuntuu sairastaa sitä". Pointsit kotiin. Tämän lääkärin kanssa tuntuu
siltä, että päätämme hoidostani yhdessä, enkä ole vain hoidon kohde
ilman päätösvaltaa omista asioistani.
Mutta lääkkeiden nappailun olen lopen kyllästynyt, kun ei niillä tunnu olevan tehoa suuntaan eikä toiseen.
torstai, 20. lokakuu 2005
Kommentit