Taisi miehellä olla turvallinen olo lähtiessään veljiensä kanssa sukumökille syksyn viimeistä kertaa: minä tärisin sängyssä peiton alla jalat sängyn päätyä vasten nostettuna. Hetkeä aikaisemmin olin tulossa vessasta (mistäpä muualta), ja kolmannen askelen kohdalla maailma teki pari ylimääräistä kierrosta ja pimeni.

Onneksi viikonloppuaamun lastenohjelmat viihdyttivät jälkikasvua sen aikaa, että sain kootuksi itseni ja noustua riittävän hitaasti. Pakotin itseni syömään aamupalaa. Ihan voittajaolo ei ole vieläkään, vaikka olemme viettäneet päivää rauhallisesti sisätiloissa. Iltapäivällä on kuitenkin pakko mennä ulos, jälkikasvu alkaa kaataa seiniä.

Ajatus sairaalalomasta tuntuu toisinaan ihan houkuttelevalta. Sen verran voisin ainakin siellä piipahtaa, että tankkaisivat vähän punasoluja. Jos siitä tulisi vähän jaksamista taas.