Taisi miehellä olla turvallinen olo lähtiessään veljiensä kanssa
sukumökille syksyn viimeistä kertaa: minä tärisin sängyssä peiton alla
jalat sängyn päätyä vasten nostettuna. Hetkeä aikaisemmin olin tulossa
vessasta (mistäpä muualta), ja kolmannen askelen kohdalla maailma teki
pari ylimääräistä kierrosta ja pimeni.
Onneksi viikonloppuaamun lastenohjelmat viihdyttivät jälkikasvua sen
aikaa, että sain kootuksi itseni ja noustua riittävän hitaasti. Pakotin
itseni syömään aamupalaa. Ihan voittajaolo ei ole vieläkään, vaikka
olemme viettäneet päivää rauhallisesti sisätiloissa. Iltapäivällä on
kuitenkin pakko mennä ulos, jälkikasvu alkaa kaataa seiniä.
Ajatus sairaalalomasta tuntuu toisinaan ihan houkuttelevalta. Sen
verran voisin ainakin siellä piipahtaa, että tankkaisivat vähän
punasoluja. Jos siitä tulisi vähän jaksamista taas.
lauantai, 8. lokakuu 2005
Kommentit