Vuosia sitten istuin silloisen poikakaverini kotitalon portailla hänen äitinsä kanssa. Kerroin (pyynnöstä), millaista sairautta sairastan. Pitkän hiljaisuuden jälkeen kuulijani totesi: "Paska juttu". Sen empaattisempaa alatyylin ilmausta en ole sen koommin kuullut.

Koliitista kertoessa saa pitää kielen keskellä suuta. Jotkut eivät haluakaan tietää sairaudestani sen enempiä, ja se heille suotakoon. Läheisilleni olen pitänyt avointa linjaa, ja ihan mielelläni olen työ- ja muissa yhteisöissäkin kertonut sairastavani kroonista suolistosairautta. Kertomisella yritän ennen kaikkea saada ymmärtämystä sille, että toisinaan en yksinkertaisesti jaksa ihan kaikkea, mitä terveet. Sääliä en kaipaa, itsesellaista kun riittää toisinaan rypemiseen saakka.

Välillä, kuten tänä syksynä, taudinkulkuun liittyen tulee kausia, että tahtoisin pohtia tätä sairastamista enemmän kuin kukaan jaksaa kuunnella. Terapiaa, sopeutumista, märehtimistä, mitä lie. Mutta täältä pesee, ja linkoaa.