Viime yönä heräsin kolmen aikaan pakottavaan vessahätään ja hyppäsin
siellä reilun puoli tuntia. En viitsinyt mennä edes sänkyyn asti
välillä, kun melkein heti sai ponnistaa taas takaisin ylös.
Yön pimeydessä sitten pohdiskelin omaa oloani ja päätin, ettei minusta
taida olla iltarintoihin lähtijäksi. Ainoa konsti olisi olla syömättä
koko päivä, eikä sekään mitään takaisi. Syömättömyydessä olisi sekin
huono puoli, että illalla tulisi helposti huono olo pelkästä
tupakansavusta, puhumattakaan siitä, jos lasillisen menovettä
nauttisi...
Edellisen kerran uskaltauduin kaverin luokse iltaa viettämään reilu
kuukausi sitten. Pois lähtiessäni kävin pariin otteeseen vessassa, ihan
varmuuden vuoksi. Silti kymmenminuuttinen kävelymatka juna-asemalle oli
liian pitkä. Minulla oli pitkä hame, aluksi toivoin selviytyväni aseman
ostarille vessaan sen turvin ja kommandona
kotiin. Mutta ei, tunsin alushousujeni kestokyvyn ylittyvän, ja sontaa
alkoi valua pitkin jalkoja. Oli itkussa pitelemistä.
Pääsin ostarille asti, totesin, ettei minulla ollut sopivaa rahaa
invavessaan päästäkseni. Kävin infossa rikkomassa rahan. Siivosin
itseni invavessan bide-suihkun jääkylmällä vedellä. Totesin, etten
niissä vaatteissa voisi mennä junaan. Kello oli 20.58 ja kauppojen ovia
oltiin juuri sulkemassa. Pyysin itku kurkussa lupaa päästä ostamaan
itselleni uudet vaatteet. Pikaisesti aletangosta uusi hame, alekorista
uudet alushousut. Sukista ei olisi niin väliksi, ilmankin pärjää.
Kassan jälkeen piti anella vielä vartijalta lupa käydä uudestaan
invavessassa. Lisää puhdistautumista, uudet vaatteet päälle, vanhat
kalsarit ja sukat muovipussissa roskikseen, hameen käärin pariin
muovipussiin ja pakkasin mukaani. Infon henkilökuntaa ja vartijapoikaa
vuolaasti kiitellen juna-asemalle odottelemaan junaa, joka veisi minut
kotiin. Itkin.
Koko kotimatkan minusta tuntui, että haisin paskalle. Laitoin luurit
korviin ja musiikkia niin kovalla, kuin korvani kestivät, käännyin
täysin sisään päin enkä kiinnittänyt mitään huomiota muihin
matkustajiin (joita tietenkin oli paljon...). Tekstasin miehelleni
jotain sen tapaista, etten enää jaksa elää. Itkin.
Kotiin tultuani mies halasi minua. Hän tiesi, että sanat olisivat
olleet liikaa. Menin saman tien suihkuun, hankasin itseni harjalla
kauttaaltaan ja käytin "erityistilanteeseen" säästämääni
hyväntuoksuista suihkugeeliä. Silti minusta tuntui, että haisin
edelleen paskalle. Mies yritti vakuutta, että tuoksuin hyvälle, hän
auttoi levittämään hyväntuoksuista ihovoidettakin.
Vieläkin itkettää, kun muistelen tuota iltaa.
Oman lisänsä tuohon seikkailuun toi se, että unohdin lompakkoni sinne
invavessan lavuaarin reunalle. Joskus puolenyön jälkeen puhelimeni soi:
siivoojat olivat löytäneet lompakkoni, ja ilmoittivat siitä heti
minulle! Loistavaa palvelua. He jättivät lompakon infoon, josta äitini
aamulla työmatkallaan sen kävi noutamassa. Mieheni taas haki lompakkoni
äidiltä omalla työmatkallaan iltapäivällä, näin ei kenellekään tullut
ylimääräisiä lenkkejä. Onneksi on tätä turvaverkkoa.
torstai, 29. syyskuu 2005
Kommentit