Viime yönä heräsin kolmen aikaan pakottavaan vessahätään ja hyppäsin siellä reilun puoli tuntia. En viitsinyt mennä edes sänkyyn asti välillä, kun melkein heti sai ponnistaa taas takaisin ylös.

Yön pimeydessä sitten pohdiskelin omaa oloani ja päätin, ettei minusta taida olla iltarintoihin lähtijäksi. Ainoa konsti olisi olla syömättä koko päivä, eikä sekään mitään takaisi. Syömättömyydessä olisi sekin huono puoli, että illalla tulisi helposti huono olo pelkästä tupakansavusta, puhumattakaan siitä, jos lasillisen menovettä nauttisi...

Edellisen kerran uskaltauduin kaverin luokse iltaa viettämään reilu kuukausi sitten. Pois lähtiessäni kävin pariin otteeseen vessassa, ihan varmuuden vuoksi. Silti kymmenminuuttinen kävelymatka juna-asemalle oli liian pitkä. Minulla oli pitkä hame, aluksi toivoin selviytyväni aseman ostarille vessaan sen turvin ja kommandona kotiin. Mutta ei, tunsin alushousujeni kestokyvyn ylittyvän, ja sontaa alkoi valua pitkin jalkoja. Oli itkussa pitelemistä.

Pääsin ostarille asti, totesin, ettei minulla ollut sopivaa rahaa invavessaan päästäkseni. Kävin infossa rikkomassa rahan. Siivosin itseni invavessan bide-suihkun jääkylmällä vedellä. Totesin, etten niissä vaatteissa voisi mennä junaan. Kello oli 20.58 ja kauppojen ovia oltiin juuri sulkemassa. Pyysin itku kurkussa lupaa päästä ostamaan itselleni uudet vaatteet. Pikaisesti aletangosta uusi hame, alekorista uudet alushousut. Sukista ei olisi niin väliksi, ilmankin pärjää.

Kassan jälkeen piti anella vielä vartijalta lupa käydä uudestaan invavessassa. Lisää puhdistautumista, uudet vaatteet päälle, vanhat kalsarit ja sukat muovipussissa roskikseen, hameen käärin pariin muovipussiin ja pakkasin mukaani. Infon henkilökuntaa ja vartijapoikaa vuolaasti kiitellen juna-asemalle odottelemaan junaa, joka veisi minut kotiin. Itkin.

Koko kotimatkan minusta tuntui, että haisin paskalle. Laitoin luurit korviin ja musiikkia niin kovalla, kuin korvani kestivät, käännyin täysin sisään päin enkä kiinnittänyt mitään huomiota muihin matkustajiin (joita tietenkin oli paljon...). Tekstasin miehelleni jotain sen tapaista, etten enää jaksa elää. Itkin.

Kotiin tultuani mies halasi minua. Hän tiesi, että sanat olisivat olleet liikaa. Menin saman tien suihkuun, hankasin itseni harjalla kauttaaltaan ja käytin "erityistilanteeseen" säästämääni hyväntuoksuista suihkugeeliä. Silti minusta tuntui, että haisin edelleen paskalle. Mies yritti vakuutta, että tuoksuin hyvälle, hän auttoi levittämään hyväntuoksuista ihovoidettakin.

Vieläkin itkettää, kun muistelen tuota iltaa.

Oman lisänsä tuohon seikkailuun toi se, että unohdin lompakkoni sinne invavessan lavuaarin reunalle. Joskus puolenyön jälkeen puhelimeni soi: siivoojat olivat löytäneet lompakkoni, ja ilmoittivat siitä heti minulle! Loistavaa palvelua. He jättivät lompakon infoon, josta äitini aamulla työmatkallaan sen kävi noutamassa. Mieheni taas haki lompakkoni äidiltä omalla työmatkallaan iltapäivällä, näin ei kenellekään tullut ylimääräisiä lenkkejä. Onneksi on tätä turvaverkkoa.