Yksi vaikeimmista asioista tän sairauden kanssa on mulle ollut se, että tämä ei näy päälle päin. Ulkopuolinen ei voi tietää, että tuossa menee kolittipotilas.

Äitini naapureiden tiedän päivitelleen, että onkohan tuolla joku syömishäiriö, kun se on laihtunut noin kovasti. Kai sitä nyt laihtuu, jos kaikki suuhun laitettu on kolmen tunnin kuluttua sellaisenaan pytyssä... Ja muutaman kuukauden kuluttua samaiset naapurit olivat varmoja, että juu, kyllä sillä joku syömishäiriö on, kun nyt se on lihonut noin kovasti. No, kortisoni turvottaa ja lisää ruokahalua, puolessa vuodessa paino nousi lähes 20 kiloa. Alimmillaan olinkin jo vaarallisen alipainoinen.

En ollenkaan usko, että olisi yhtään tämän helpompaa elää jonkun "näkyvän vian" kanssa, vaikka jalattomana tai vaikean ihosairauden kanssa. Mutta silloin ainakin ihmiset näkisivät jo kaukaa, että kaikki ei ole ihan normaalisti. Tämän sairauden kanssa joutuu aina vähän selittelemään.

Selitykseksi ei riitä edes pelkkä tokaisu "mulla on koliitti", koska suurin osa ihmisistä ei ole koskaan sellaisesta kuullutkaan. En voi moittia, en minäkään ennen diagnoosiani tiennyt yhtään mitään suolistosairauksista. Joskus vaan tuntuu, että olisi helpompaa sanoa sairastavansa vaikka keliakiaa, diabetesta tai korkeaa verenpainetta. Tällaisista tutummista sairauksista useimmilla sentään on edes jonkinlainen käsitys.