Yksi vaikeimmista asioista tän sairauden kanssa on mulle ollut se, että
tämä ei näy päälle päin. Ulkopuolinen ei voi tietää, että tuossa menee
kolittipotilas.
Äitini naapureiden tiedän päivitelleen, että onkohan tuolla joku
syömishäiriö, kun se on laihtunut noin kovasti. Kai sitä nyt laihtuu,
jos kaikki suuhun laitettu on kolmen tunnin kuluttua sellaisenaan
pytyssä... Ja muutaman kuukauden kuluttua samaiset naapurit olivat
varmoja, että juu, kyllä sillä joku syömishäiriö on, kun nyt se on
lihonut noin kovasti. No, kortisoni turvottaa ja lisää ruokahalua,
puolessa vuodessa paino nousi lähes 20 kiloa. Alimmillaan olinkin jo
vaarallisen alipainoinen.
En ollenkaan usko, että olisi yhtään tämän helpompaa elää jonkun
"näkyvän vian" kanssa, vaikka jalattomana tai vaikean ihosairauden
kanssa. Mutta silloin ainakin ihmiset näkisivät jo kaukaa, että kaikki
ei ole ihan normaalisti. Tämän sairauden kanssa joutuu aina vähän
selittelemään.
Selitykseksi ei riitä edes pelkkä tokaisu "mulla on koliitti", koska
suurin osa ihmisistä ei ole koskaan sellaisesta kuullutkaan. En voi
moittia, en minäkään ennen diagnoosiani tiennyt yhtään mitään
suolistosairauksista. Joskus vaan tuntuu, että olisi helpompaa sanoa
sairastavansa vaikka keliakiaa, diabetesta tai korkeaa verenpainetta.
Tällaisista tutummista sairauksista useimmilla sentään on edes
jonkinlainen käsitys.
perjantai, 9. syyskuu 2005
Kommentit