Minua pelottaa sairaalaan joutuminen. Olen ollut sairaalassa sekä colitikseni takia että synnyttämässä. Oli syy mikä tahansa, noin kolmantena sairaalassaolopäivänä minua alkaa ahdistaa. Tunnen olevani eristettynä maailmasta, vankilassa. Minua ahdistaa huoneen jakaminen toisten potilaiden kanssa, yleinen yksityisyyden puute, ulkopuolelta saneltu päivärytmi, sairaalan haju ja valot, ulkoilun puute. Tahtoisin mahdollisimman pian kotiin omien ihmisteni ja tavaroideni ympäröimäksi, mutta ymmärrän, että sairaalassa on tärkeää olla niin kauan, että toipuminen on lähtenyt kunnolla käyntiin. Toivon kuitenkin, että tämä ahdistukseni otetaan huomioon ja sitä yritettäisiin ymmärtää.

Minua pelottaa kaikenlainen pistäminen ja ylipäänsä toimenpiteet. En halua tietää pistämishetkeä enkä katsoa sinne päinkään. Verikokeiden ottaminen saattaa olla veret seisauttava kokemus, kirjaimellisesti. Eli vaikka neula olisi suonessa, verta ei välttämättä tule minuuttiin, jopa pidempäänkään aikaan. Suonta voi joutua ”lypsämään” kädellä. Pistämistä isompia toimenpiteitä en uskalla edes ajatella etukäteen. Toivon, että kanssani oltaisiin kärsivällisiä. Tahdon tietää mielelläni etukäteen, mitä minulle ollaan tekemässä, mutta en tahdo nähdä välineitä (esim. katetri, epiduraali tms) tai saada toimenpiteistä liian tarkkoja kuvauksia.

Minua pelottaa itsemääräämisoikeuden menetys. Olen kontrollifriikki, erityisesti tahdon määrätä omista asioistani. Minua hirvittää ajatus siitä, että sairaalassa minun on tehtävä asioita, joita en välttämättä halua, tavalla, jolla en välttämättä halua. Minua pelottaa myös kroppani hallinnan menetys.

Peloissani alan ulista ja uikuttaa. En tahdo, että minua silloin komennetaan olemaan hiljaa, koska äänenkäyttö auttaa ajatusteni keskittämistä pois pelottavasta asiasta. Saatan myös laukoa peloissani mitä ikävämpiä sanoja, mutta toivon, ettei kukaan pahoittaisi niistä mieltään. Ymmärrän, että hoitohenkilökunta tekee kaikkensa minun hyväkseni, mutta peloissani ja avuttomana tartun sanan miekkaan. Pyydän varmuuden vuoksi jo tässä etukäteen anteeksi.

Minulla on nyt jo ikävä jälkikasvuani. Minua surettaa, ettemme tapaa pitkään aikaan. En nimittäin tahdo jälkikasvua luokseni silloin, kun olen miljoonissa letkuissa. Etenkin ”poistoletkut” ovat mielestäni sopimatonta nähtävää lapsille.

Piilotan helposti ahdistukseni ja pelkoni pirteän ulkokuoren taakse. Niin syvälle on jäänyt koulukiusattuna kuulemani ”älä näytä niille, että sinuun sattuu”. Eli vaikka olisin päällisin puolin pirteä, saatan yksin jäädessäni saada todella pahoja ahdistuskohtauksia. Minun on todella vaikea kertoa, milloin minun on paha olla.

Fyysistä kipua en vielä tässä vaiheessa pelkää, koska uskon saavani siihen riittävästi lääkitystä. Pelkään enemmän henkistä tuskaa ja itsekontrollini pettämistä tavalla tai toisella.